Munayer, Salim ja Loden, Lisa (toim.) The Land Cries Out: Theology of the Land in the Israeli-Palestinian Context. Eugene, OR: Cascade. 2012.
Pyhän maan asukkaille maan teologia ei ole tyhjää spekulaatiota. Sillä, miten uskovat Lähi-idässä ja muualla ymmärtävät Jumalan Abrahamille antamien lupausten nykymerkityksen, voi olla elämää tai kuolemaa synnyttävä vaikutus.
Messiaanisten juutalaisten ja palestiinalaiskristittyjen lisäksi muun muassa Israelia lobbaavat kristilliset sionistiset järjestöt sekä toisaalta palestiinalaisten oikeuksia ajavat kristityt perustelevat kaikki näkemyksensä Raamatulla. Konfliktiin liittyvä tunnelataus saa osapuolet helposti sulkemaan silmänsä toisen näkökulmalta. Siksi keskustelu vaatii huolellista hermeneuttista ja eksegeettistä tarkastelua.
Vuosien 1996 ja 2000 välillä joukko messiaanisten juutalaisten sekä (enimmäkseen evankelisten) arabikristittyjen edustajia, kuten järjestöjohtajia ja teologeja, kokoontui yhteen neljään otteeseen keskustelemaan maan teologiaa koskevista erimielisyyksistään. Keskustelujen pohjalta julkaistiin teos, jonka uudistettu ja laajennettu versio The Land Cries Out: Theology of the Land in the Israeli-Palestinian Context julkaistiin tämän vuoden alussa. Tässä kirjan esittelyssä tuon mukaan aiheen ympärillä vellonutta keskustelua myös laajemmin. Julkaisen tekstin kolmessa osassa.
YDINONGELMA: VANHAN JA UUDEN TESTAMENTIN SUHDE
Vanhan ja Uuden testamentin keskinäinen suhde on keskustelun ongelmallisuuden ydin. Maan teologian ydinkysymykset liittyvät sellaisiin käsitteisiin kuin perintö(osa), liitto (erityisesti Abrahamin) ja Jeesuksen rooli liittojen täyttäjänä.
Asiaan vihkiytymättömille ensin lyhyt johdanto tästä problematiikasta:
Ut:n kirjoittajat tulkitsevat Vt:n tekstejä Kristus-tapahtuman kautta. Jeesuksen ylösnousemus muokkasi radikaalisti varhaisten kristittyjen maailmankuvaa, ja myös pyhiä kirjoituksia luettiin tämän uuden todellisuuden valossa. Koko Vanhan testamentin nähtiin osoittavan kohti Kristusta ja seurakuntaa.
Esimerkiksi kristillisen sionismin avaintekstit 1. Moos. 12:7, 15:18 ja 17:8, joissa Jumala lupaa Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen (siemenelleen) maan ikuiseksi omaisuudeksi, saavat uuden näkökulman Paavalin käsittelyssä. Paavali tulkitsee Abrahamille luvatun perinnön koskevan Kaananin maan rajojen sijasta ”koko maailmaa” (Room. 4:13). Paavali myös ymmärtää Jeesuksen Abrahamin todellisena jälkeläisenä (siemenenä) (Gal. 3:16), ja sitä kautta näkee kaikki Jeesukseen uskovat Abrahamin jälkeläisinä (Gal. 3:29). Paavali siis näkee Jeesuksen täyttävän Abrahamille annetut lupaukset maasta ja jälkeläisistä.
Näistä huomioista seuraa kysymys siitä, millä tavoin tällaiset Ut:n typologiset tulkinnat määräävät Vt:n tulkintaa. Voidaanko niistä huolimatta Vt:n lupaukset ottaa myös ”kirjaimellisesti”, eli voidaanko Vt:a lukea sellaisenaan ilman Uutta testamenttia? Onko mahdollista säilyttää Vt ja Ut rinnakkain tasapäisinä (”koko Raamattu on yhtä Jumalan sanaa eikä ole keskenään ristiriidassa”)? Vai rajoittaako ja määrittääkö Uusi testamentti sitä, miten Vanhaa pitää lukea ja ymmärtää?
VT:N LUPAUSTEN ”ANALOGISIA LISÄSOVELLUKSIA”
Jerusalemin kansainvälinen kristillinen suurlähetystö (ICEJ) edustaa perinteistä kristillistä sionismia. Sen entinen johtaja Malcom Hedding korostaa Raamatun ”selvää sanaa” ja lupausta Kaananin maasta Abrahamin jälkeläisten ikuisena omaisuutena. Tätä lupausta ei ole kumottu tai muutettu. Heddingin mielestä sellainen teologia, jonka mukaan Abrahamin liitto on muuttunut, syyttää Jumalaa valehtelusta, olipa se ”korvausteologiaa” tai ”täyttymyksen teologiaa”. Hedding pitää tällaista tapaa lukea Raamattua ”rekonstruktionistisena” ja ”allegorisena”.
Messiaanisen Tikkun-järjestön perustaja Daniel Juster hyväksyy edellä käsitellyn kaltaiset Ut:n uudelleentulkinnat Vt:n teksteistä ”analogisina lisäsovelluksina”. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi seurakunta voidaan nähdä ”Israelin analogiana”, ja Ut:n kirjoittaja voi ammentaa Vt:ssa Israelille annetuista lupauksista seurakuntaa koskevia ”lisäsovelluksia”.
Justerin näkökulma on sinänsä järkeävä – tottakai Paavalikin tiesi uudelleentulkinnoistaan huolimatta olevansa myös etnisessä / biologisessa mielessä Abrahamin jälkeläinen ja konkreettisen luvatun maan tulleen Joosuan johdolla Israelin kansan omaisuudeksi. Paavali siis tuskin kielsi, että lupauksilla oli ainakin ollut ”konkreettis-kirjaimellinen” täyttymyksensä.
Juster ei kuitenkaan hyväksy sellaista Ut:n tulkintaa, joka ei ole sopusoinnussa Vt:n kirjoittajan alkuperäisen tarkoituksen kanssa. Hän jopa toteaa, että (messiaanisena) juutalaisena hänellä on hengellinen velvollisuus hylätä sellaiset Ut:n kohdat, jotka eivät tee oikeutta Vt:n kirjoittajan alkuperäiselle tarkoitukselle. Tämä on hurja kanta, sillä ongelma syntyy siitä, kuka määrittelee sopusoinnun ehdot!
Esimerkiksi Paavalin väite, että lupaus annettiin Abrahamin jälkeläiselle / siemenelle (yksikössä; Gal. 3:16), tulkitsee Genesistä aidosti kummallisesti, koska sekä hepreankielisessä että kreikankielisessä Vt:ssa sana ”siemen” viittaa jälkeläisiin kollektiivisessa mielessä. Justerin hylkäämisperiaatteen perusteella nykyjuutalaiset olisivat siis oikeassa torjuessaan Paavalin Gal. 3:16 kristologisen väitteen, sillä se ei näytä olevan sopusoinnussa Vt:n alkuperäisen idean kanssa.
Myös dispensationalistiteologi John Feinberg vaatii sellaista Ut:n tulkintaa, jossa Ut:n sovellusten ei nähdä kumoavan Vt:n konkreettisia ja kirjaimellisia lupauksia. Hänen mukaansa esimerkiksi Vt:n profetiat Israelin tulevaisuudesta tulee nähdä lähtökohtaisesti Vt:n omassa kontekstissa, vaikka ne osoittaisivatkin toisenlaiseenkin täyttymyksen. Kun siis vaikkapa Pietari helluntaisaarnassaan soveltaa Joelin kirjan profetiaa seurakuntaan, tämä tarkoittaa, että kyseisellä profetialla täytyy olla kaksi eri täyttymystä: yksi seurakunnalle (koska Ut sanoo niin), ja yksi Israelille (koska Vt sanoo niin).
TO BE CONTINUED...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti